Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2026:53 koski erästä rahanpesurikosten keskeisimmistä tulkintakysymyksistä: Minkälaista näyttöä edellytetään rikoksella saadun omaisuuden alkuperästä silloin, kun varsinaista esirikosta ei ole kyetty yksilöimään? Ratkaisussa korkein oikeus pohti erityisesti kysymystä siitä, voidaanko törkeästä rahanpesusta tuomita tilanteessa, jossa syyttäjä ei pysty osoittamaan, mistä nimenomaisesta rikoksesta varat ovat peräisin, mutta kokonaisnäyttö sulkee pois niiden laillisen alkuperän. Ratkaisu on merkittävä, sillä se täsmentää rikoslain 32 luvun 6 §:n soveltamisedellytyksiä ja näyttökynnystä sekä selventää aikaisemman oikeuskäytännön merkitystä rahanpesurikosten todistelussa.
Rikoshyödyn alkuperää pyritään usein häivyttämään useiden oikeustoimien ja kansainvälisten rahansiirtojen avulla siten, että yksittäisen esirikoksen osoittaminen on käytännössä mahdotonta. Lainsäätäjä on jo rahanpesurikosten uudistamisen yhteydessä korostanut, että kriminalisoinnin tarkoituksena on estää rikoksella saadun hyödyn hyödyntäminen riippumatta siitä, minkä tyyppisestä esirikoksesta hyöty on peräisin.1 Tätä tavoitetta on myöhemmin vahvistettu sekä itsepesua koskevassa lainsäädännössä että Euroopan unionin rahanpesudirektiivin täytäntöönpanossa.2
Tapauksen tausta
Ratkaistavana olevassa tapauksessa A ja B olivat poistumassa Suomesta mukanaan 73 700 euroa käteistä rahaa. Raha oli piilotettu heidän ajoneuvoonsa. Syyttäjän mukaan rahat olivat peräisin rikollisesta toiminnasta ja niiden kuljettaminen ulkomaille täytti törkeän rahanpesun tunnusmerkistön. Käräjäoikeus katsoi syytteen toteennäytetyksi ja tuomitsi vastaajat törkeästä rahanpesusta. Hovioikeus puolestaan katsoi, ettei syyttäjä ollut kyennyt osoittamaan varojen rikollista alkuperää riittävällä varmuudella, koska mahdollista esirikosta ei ollut yksilöity eikä sen tapahtumisesta ollut esitetty riittävää näyttöä. Tämän vuoksi hovioikeus hylkäsi syytteet.
Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavaksi muodostui kysymys siitä, edellyttääkö rahanpesurikoksesta tuomitseminen aina konkreettisen esirikoksen yksilöimistä vai voidaanko rikollinen alkuperä todeta myös kokonaisnäytön perusteella silloin, kun muu uskottava selvitys varojen laillisesta alkuperästä puuttuu. Samalla korkein oikeus joutui arvioimaan syyttömyysolettaman ja rikosprosessin näyttövaatimusten merkitystä rahanpesurikosten erityispiirteiden näkökulmasta.
Sovellettava oikeus
Rikoslain 32 luvun 6 §:n mukaan rahanpesuun syyllistyy se, joka vastaanottaa, käyttää, siirtää tai pitää hallussaan rikoksella hankittua omaisuutta tarkoituksenaan peittää tai häivyttää sen rikollinen alkuperä taikka hankkia itselleen tai toiselle hyötyä. Säännöksen soveltaminen edellyttää siten, että omaisuus on rikoksella hankittua tai rikoksen tuottamaa hyötyä. Säännös ei itsessään kuitenkaan edellytä, että esirikos olisi lainvoimaisesti todettu tai että sen tekijä olisi tunnistettu.
Rahanpesun kriminalisointia koskevissa esitöissä korostettiin jo vuonna 2002, ettei esirikoksia haluttu rajata tiettyihin rikostyyppeihin. Tarkoituksena oli estää rikoshyödyn hyödyntäminen riippumatta siitä, mistä rikoksesta hyöty oli saatu. Hallituksen esityksessä todettiin myös, että rahanpesu muodostaa itsenäisen rikoksen, jonka suojelukohteena on laillisen taloudellisen toiminnan luotettavuus sekä rikoshyödyn tehokas poisottaminen rikollisesta käytöstä.3
Myöhemmässä lainsäädäntökehityksessä painopiste on siirtynyt yhä selvemmin kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan. HE 138/2011 vp:n mukaan rahanpesu on usein osa pitkäkestoista rikollista toimintaa, jossa rikoshyöty kulkee useiden henkilöiden ja oikeustoimien kautta. Tämän vuoksi esirikoksen ja rahanpesun välinen suhde ei aina ole helposti yksilöitävissä yksittäiseksi rikostapahtumaksi. Esitöissä korostetaan, ettei rahanpesun arviointia voida rakentaa yksinomaan perinteisen jälkitekoajattelun varaan, vaan arvioinnissa on otettava huomioon rikollisen toiminnan kokonaisuus.
Euroopan unionin rahanpesudirektiivi (EU 2018/1673) vahvisti samaa kehityssuuntaa. Direktiivin täytäntöönpanoa koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että rahanpesun tehokas torjuminen edellyttää mahdollisuutta puuttua rikoshyödyn käsittelyyn myös silloin, kun esirikoksen tarkkaa kulkua ei voida osoittaa. Olennaista on, että kokonaisnäyttö osoittaa varojen olevan rikollista alkuperää.
Korkein oikeus rakensi ratkaisunsa myös aikaisemman oikeuskäytäntönsä varaan. Ratkaisuissa KKO 2001:97, KKO 2004:24 ja KKO 2013:17 oli jo omaksuttu lähtökohta, jonka mukaan rahanpesun esirikoksen yksilöinti ei ole kaikissa tilanteissa välttämätöntä, mikäli näyttö kokonaisuutena osoittaa omaisuuden olevan rikollista alkuperää. KKO 2026:53 syventää tätä oikeuslinjaa ja täsmentää, ettei näyttövaatimusta voida tulkita siten, että syyttäjän olisi aina osoitettava yksittäinen rikos, tekijä ja tapahtuma-aika. Ratkaisevaa on, täyttääkö kokonaisnäyttö oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:stä seuraavan vaatimuksen syyllisyyden näyttämisestä ilman varteenotettavaa epäilyä.
Korkeimman oikeuden ratkaisun arviointi
Korkein oikeus katsoi, ettei rikoslain 32 luvun 6 §:ää voida tulkita siten, että rahanpesusta tuomitseminen edellyttäisi aina tietyn esirikoksen yksilöimistä. Ratkaisun mukaan tunnusmerkistön täyttymisen kannalta ratkaisevaa on se, onko syyttäjä kyennyt näyttämään, että rahanpesun kohteena ollut omaisuus on rikollista alkuperää. Tämä voidaan osoittaa myös välillisen näytön perusteella, mikäli kokonaisnäyttö sulkee pois varteenotettavan mahdollisuuden omaisuuden laillisesta alkuperästä.
Korkein oikeus ei kuitenkaan alentanut rikosprosessissa sovellettavaa näyttökynnystä. Päinvastoin ratkaisu korostaa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n mukaista vaatimusta siitä, että syyllisyys on näytettävä ilman varteenotettavaa epäilyä. Näyttönä ei toimi yksinään epäily rikollisesta alkuperästä eikä se, ettei vastaaja kykene uskottavasti selvittämään varojen alkuperää. Vastaajan epäuskottava selvitys voi muodostaa osan kokonaisnäytöstä, mutta rikollinen alkuperä on edelleen näytettävä objektiivisesti arvioitavien seikkojen perusteella.
Ratkaisun perustelut ovat linjassa rahanpesusääntelyn kehityksen kanssa. Hallituksen esityksessä HE 53/2002 vp. korostettiin, että rahanpesun kriminalisoinnin tarkoituksena ei ole ensisijaisesti suojata yksittäisen esirikoksen asianomistajaa vaan estää rikoshyödyn integroiminen lailliseen talouteen ja vaikeuttaa rikollisen toiminnan taloudellista hyödyntämistä. Tämän seurauksena rahanpesun rangaistavuutta ei voida sitoa siihen, onnistutaanko esirikoksen kaikki tunnusmerkistötekijät näyttämään erillisessä rikosprosessissa. HE 183/2020 vp:ssä todetaan, että rahanpesurikokset liittyvät usein kansainväliseen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, jossa rikoshyöty siirtyy useiden henkilöiden ja oikeustoimien kautta. Tällaisissa tilanteissa yksittäisen esirikoksen osoittaminen voi olla käytännössä mahdotonta, vaikka kokonaisuus osoittaa varojen olevan rikollista alkuperää. Rahanpesun rangaistavuus ei edellytä, että kaikki esirikosta koskevat tosiseikat tai olosuhteet olisi selvitetty. Esirikoksen tapahtuminen ja taloudellinen hyöty tulee olla selvitetty, sen sijaan rangaistavuuden edellytyksenä ei välttämättä ole esirikoksen tekijän tuomitseminen rangaistukseen tai edes se, että esirikoksen tekijä on tiedossa.4
Ratkaisun merkitys
KKO 2026:53 vahvistaa korkeimman oikeuden aikaisemmassa oikeuskäytännössä omaksuttua linjaa, jonka mukaan rahanpesun esirikosta koskevat tosiseikat tai olosuhteet olisi selvitetty. Ratkaisun täsmentää myös näyttövaatimusta. Korkein oikeus korostaa, että ratkaisu perustuu aina kokonaisnäytön arviointiin. Jos rahanpesun tunnusmerkistö edellyttäisi aina täsmällisesti yksilöidyn esirikoksen näyttämistä, merkittävä osa kansainvälisestä ja järjestäytyneestä rikollisuudesta jäisi käytännössä rangaistusvastuun ulkopuolelle. Rikollisjärjestöjen toiminta perustuu juuri siihen, että rikoshyödyn alkuperä pyritään häivyttämään useiden välikäsien, yritysjärjestelyjen ja kansainvälisten rahansiirtojen avulla. Tällaisessa toimintaympäristössä näyttöä on arvioitava kokonaisuutena eikä yksittäisten todistustosiseikkojen perusteella.
Ratkaisu osoittaa, että viranomaisen toimivalta ja harkinnan asianmukainen käyttö ovat kaksi eri oikeudellista kysymystä. Se, että viranomaisella on oikeus määrätä maahantulokielto, ei vapauta sitä velvollisuudesta suorittaa yksilöllistä kokonaisharkintaa jokaisen ratkaistavana olevan kysymyksen kohdalla erikseen.