Tuore korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu KHO 2026:20 on merkittävä ennakkopäätös maahantulokiellon määräämistä koskevan harkintavallan kannalta. Ratkaisussa korkein hallinto-oikeus otti kantaa kysymykseen siitä, estääkö ulkomaalaiselle myönnetty vapaaehtoisen paluun aika samanaikaisesti maahantulokiellon määräämisen vai voiko maahanmuuttovirasto määrätä molemmat samassa päätöksessä.
Ratkaisu on merkittävä erityisesti siksi, että siinä täsmennetään ulkomaalaislain 150 §:n systematiikkaa suhteessa Euroopan unionin paluudirektiiviin (2008/115/EY). Samalla ratkaisu selventää maahanmuuttoviraston harkintavallan laajuutta sellaisissa tilanteissa, joissa maahantulokiellon määrääminen on viranomaisen harkinnassa, kun käsillä ei ole tilanne, jossa maahantulokielto tulee määrätä, eikä tilanne, jossa maahantulokieltoa ei tule määrätä.
Asian tausta
Maahanmuuttovirasto oli peruuttanut A:n perhesiteen perusteella myönnetyn oleskeluluvan ja päättänyt karkottaa hänet Tunisiaan. Samassa päätöksessä A:lle annettiin ulkomaalaislain 147 a §:n mukainen 30 päivän vapaaehtoisen paluun aika sekä määrättiin kahden vuoden Schengen-aluetta koskeva maahantulokielto.
Hallinto-oikeus kumosi maahantulokiellon katsoen, ettei vapaaehtoisen paluun ajan myöntämisen jälkeen maahantulokieltoa voitu enää määrätä. Maahanmuuttovirasto haki muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta, joka myönsi valitusluvan ja kumosi hallinto-oikeuden ratkaisun.
Ratkaisun keskeinen oikeudellinen kysymys oli se, estääkö vapaaehtoisen paluun ajan myöntäminen viranomaista käyttämästä ulkomaalaislain 150 §:ssä säädettyä harkintavaltaa maahantulokiellon määräämisessä.
KHO:n tulkinta ulkomaalaislain 150 §:stä
Ratkaisun merkittävin oikeudellinen anti liittyy ulkomaalaislain 150 §:n tulkintaan. Pykälän soveltamisala jakautuu kolmeen erilliseen tarkoitukseen: Tilanteisiin, joissa maahantulokielto voidaan määrätä, tilanteisiin, joissa se on määrättävä, sekä tilanteisiin, joissa sitä ei saa määrätä. KHO katsoi, ettei vapaaehtoisen paluun ajan myöntäminen kuulu automaattisesti viimeksi mainittuun ryhmään.
Ratkaisun mukaan ulkomaalaislain 150 §:n ensimmäinen virke muodostaa itsenäisen harkintasäännöksen. Sen perusteella maahanmuuttovirasto voi määrätä maahantulokiellon myös silloin, kun vapaaehtoisen paluun aika on myönnetty, ellei laissa ole nimenomaista estettä eikä kokonaisharkinta johda toiseen lopputulokseen. Näin ollen hallinto-oikeuden päätöksessään tekemä tulkinta osoittautui liian kategoriseksi.
Oikeuslähteet
Korkein hallinto-oikeus hyödynsi lakien esitöitä laajasti. KHO viittasi sekä hallituksen esitykseen HE 208/2010 vp. että myöhempään esitykseen HE 134/2013 vp, joissa todetaan, että maahantulokiellon määrääminen jää muissa kuin pakollisissa tilanteissa viranomaisen harkintaan. Lisäksi korkein hallinto-oikeus viittasi vielä tuoreeseen hallituksen esitykseen HE 143/2024 vp, jossa lainsäätäjä on nimenomaisesti todennut, ettei vapaaehtoisen paluun ajan myöntämisen tule johtaa automaattisesti siihen, että maahantulokieltoa ei määrätä. Ratkaisusta ilmenee siten selkeä tulkintalinja: myöhemmällä lainsäädäntötyöllä ei muutettu oikeustilaa, vaan täsmennettiin sitä, mitä voimassa olevalla sääntelyllä oli jo tarkoitettu.
Ratkaisussa korostuu myös Euroopan unionin oikeuden merkitys. Paluudirektiivin 11 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on määrättävä maahantulokielto silloin, kun vapaaehtoista paluuaikaa ei ole annettu tai kun paluuvelvoitetta ei ole noudatettu.
Muissa tilanteissa direktiivi jättää jäsenvaltioille harkintavaltaa. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että Suomen ulkomaalaislain 150 § on laadittu tämän harkintamallin mukaisesti. Ratkaisu vahvistaa direktiivin kanssa yhdenmukaisen tulkintaa ja korostaa EU-oikeuden merkitystä kansallisen maahanmuutto-oikeuden systematiikassa.
Kokonaisharkinta
Ratkaisu ei merkitse sitä, että maahantulokielto voitaisiin määrätä automaattisesti. KHO korosti ratkaisussaan erikseen ulkomaalaislain 146 §:ssä säädettyä kokonaisharkintaa. Viranomaisen on harkintaa tehdessään edelleen arvioitava esimerkiksi ulkomaalaisen Suomessa oleskelun kesto, perhesiteet, työ- ja muut siteet Suomeen tai Schengen-alueelle, lapsen etu, perhe-elämän suoja sekä muut yksilölliset olosuhteet.
Käsillä olevassa tapauksessa korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei asiassa ollut sellaisia yksilöllisiä seikkoja, jotka olisivat olleet painoarvoltaan suurempia kuin maahantulokiellon määräämistä puoltavat perusteet.
Ratkaisu osoittaa, että viranomaisen toimivalta ja harkinnan asianmukainen käyttö ovat kaksi eri oikeudellista kysymystä. Se, että viranomaisella on oikeus määrätä maahantulokielto, ei vapauta sitä velvollisuudesta suorittaa yksilöllistä kokonaisharkintaa jokaisen ratkaistavana olevan kysymyksen kohdalla erikseen.
