Ne bis in idem -periaate merkitsee rikosprosessioikeudessa sitä, ettei samaa rikosasiaa voida tutkia tai ratkaista uudelleen lainvoimaisen tuomion jälkeen eikä ketään voida syyttää tai rangaista kahdesti samasta teosta. Periaatteen tarkoituksena on turvata oikeusvoimaa nauttivien ratkaisujen kunnioittamista, oikeusvarmuutta ja oikeudenkäynnin ennustettavuutta ja lisäksi estää myös rinnakkaiset rikosprosessit samasta asiasta (niin sanottu lis pendens -periaate)1. Periaate on keskeinen osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita, ja siitä säädetään Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklassa, Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklassa. Periaatteen soveltaminen perustuu kolmeen keskeiseen edellytykseen: Aikaisemman ratkaisun lopullisuuteen, arvioon siitä, koskevatko menettelyt samaa tekoa, sekä siihen, onko kysymys rikosoikeudellisesta menettelystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä omaksuttujen Engel-kriteerien mukaisesti.2
Periaatteen soveltaminen edellyttää vastausta kysymykseen siitä, milloin kahdessa rikosprosessissa on kysymys samasta teosta. Arviointi voi olla haastavaa tilanteissa, joissa rikollinen toiminta jatkuu pitkään tai koostuu useista teoista, jotka ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta. Esimerkiksi huumausainerikoksissa saman huumausaine-erän käsittely voi sisältää eri vaiheita: Muun muassa maahantuonti, hallussapito, kuljettaminen, säilyttäminen ja levittäminen voivat tapahtua eri ajankohtina ja eri paikoissa. Käsiteltävänä oleva korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2026:46 täsmentää tavalla ne bis in idem -periaatteen soveltamisalaa tällaisissa tilanteessa.
Ratkaisussa arvioitiin sitä, estikö aiempi lainvoimainen tuomio uuden syytteen tutkimisen silloin, kun uusi syyte koski samaan huumausaine-erään kuuluneen amfetamiinin hallussapitoa, mutta hallussapito oli jatkunut käräjäoikeuden ensimmäisen tuomion antamisen jälkeen. Ratkaisu ei muuta lähtökohtaa siitä, että samaan huumausaine-erään kohdistuva toiminta muodostaa yleensä yhden rikoksen. Korkeimman oikeuden ratkaisu täsmentää kuitenkin, missä vaiheessa rikollisen toiminnan jatkuminen muuttuu sellaiseksi uudeksi teoksi, jota voidaan arvioida uutena rikoksena. Ratkaisu selventää syytteen tarkistamisen rajoja ja sitä, miten rikosprosessin eri vaiheiden ajallinen eteneminen vaikuttaa saman teon arviointiin.
Asian tausta
Asiassa oli kyse tapauksesta, jossa A oli tuomittu Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa syykuussa 2021 tehdystä törkeästä huumausainerikoksesta. Tuomion mukaan hän oli yhdessä toisen henkilön kanssa pitänyt hallussaan noin 74 grammaa amfetamiinia sekä muita huumausaineita, jotka olivat ainakin osittain tarkoitettu levitettäväksi. Käräjäoikeus antoi ratkaisunsa tammikuussa 2022 ja Turun hovioikeus myöhemmin pysytti tuomion. Ratkaisu tuli sittemmin lainvoimaiseksi.
Myöhemmin A:ta vastaan nostettiin uusi syyte Helsingin käräjäoikeudessa. Syytteen mukaan hän oli helmikuussa 2022 pitänyt hallussaan noin 20 grammaa amfetamiinia. A ei kiistänyt hallussapitoa sinänsä, mutta katsoi, että uusi syyte tulisi jättää tutkimatta, koska kyseinen amfetamiini kuului samaan huumausaine-erään kuin se, jonka perusteella hänet oli jo tuomittu aiemmin. Hänen mukaansa uusi syyte rikkoi ne bis in idem –periaatetta, jonka mukaan ketään ei voida syyttää tai rangaista kahdesti samasta teosta.
Sekä käräjäoikeus että hovioikeus pitivät mahdollisena, että kysymyksessä todella oli sama huumausaine-erä. Tästä huolimatta molemmat oikeusasteet katsoivat, ettei kyse ollut enää samasta rikoksesta. Keskeiseksi seikaksi muodostui se, että uusi hallussapito oli jatkunut vielä sen jälkeen, kun ensimmäinen käräjäoikeuden tuomio oli annettu. Alempien oikeusasteiden mukaan tämä osoitti, että asiaa tuli arvioida uutena tekona.
Oikeudellinen kysymyksenasettelu
Korkein oikeus myönsi asiassa valitusluvan. Valituslupa koski yksinomaan kysymystä siitä, oliko syyte tutkittavissa, vai estikö aikaisempi tuomio uuden rikosprosessin. Ratkaisu koski seuraavaa kysymystä: Voidaanko samaan huumausaine-erään kohdistuneesta hallussapidosta nostaa uusi syyte silloin, kun hallussapito jatkuu käräjäoikeuden ensimmäisen tuomion antamisen jälkeen mutta ennen tuomion lainvoimaisuutta? Jos uusi menettely oli katsottu samaksi teoksi kuin aikaisemmin ratkaistu asia, syyte olisi tullut jättää tutkimatta. Mikäli kyseessä oli uusi, erillinen teko, syyttäjällä oli oikeus nostaa uusi syyte.
Sitä, ovatko teot olleet yhtä ja samaa tekoa vai toisistaan erillisiä, voidaan arvioida samoilla perusteilla sekä ratkaistaessa ne bis in idem –kiellon soveltamista, että arvioitaessa sitä, olisiko syyttäjä voinut tarkentaa alkuperäistä syytettä oikeudenkäynnin aikana. Korkein oikeus totesi perusteluissaan, että näillä kahdella kysymyksellä on vahva systemaattinen yhteys.
Korkein oikeus viittaa ratkaisussaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklaan, jonka mukaan ketään ei saa tutkia tai rangaista uudelleen rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu. Ratkaisussa korostetaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisua Zolotukhin v. Venäjä, jossa katsottiin, että ratkaisevaa ei ole rikosnimikkeiden samanlaisuus vaan se, koskevatko molemmat syytteet samoja tai olennaisesti samoja tosiseikkoja.3
Korkein oikeus toteaa samalla, että suomalaisessa oikeuskäytännössä on omaksuttu sama lähtökohta. Arvioinnissa verrataan ennen kaikkea syytteiden teonkuvauksia. Ratkaisevaa on, kuvaavatko ne yhtä ja samaa tapahtumankulkua. Arvioinnissa olennaista on esimerkiksi se, onko tekijä sama, mitkä ovat tekoaika- ja -paikka, mikä on teon kohde sekä se, onko kysymys yhdestä jatkuvasta vai useista erillisistä teoista. Sama huumausaine-erä ei automaattisesti tarkoita sitä, että kaikki siihen kohdistuva myöhempi hallussapito olisi osa samaa rikosta.
Ratkaisun keskeisin kysymys ei ollut, kuuluiko syytteessä tarkoitettu amfetamiini samaan huumausaine-erään kuin aikaisemmassa oikeudenkäynnissä käsitelty huumausaine. Korkein oikeus piti alempien oikeuksien tavoin mahdollisena, että kyse oli samasta erästä. Ratkaisevaksi muodostui sen sijaan se, milloin vastaajan myöhempi menettely oli tapahtunut ja olisiko se voitu sisällyttää aikaisempaan rikosprosessiin.
Korkein oikeus viittasi oikeuskäytännössä jo vakiintuneeseen lähtökohtaan, jonka mukaan samaan huumausaine-erään kohdistuva maahantuonti, hallussapito ja levittäminen muodostavat yleensä yhden rikosoikeudellisen kokonaisuuden. Tämä periaate on vahvistettu ratkaisussa KKO 1997:117, jossa huumausaine-erän katsottiin yhdistävän eri osateot yhdeksi jatkuvaksi rikokseksi. Myöhemmissä ratkaisuissa KKO 2025:2 ja KKO 2025:67 sama ajatus on ulotettu koskemaan myös syytteen tarkistamista koskevaa arviointia. Näissä ratkaisuissa korkein oikeus korosti, että ratkaisevaa ei ole yksittäisen huumausaineen määrä, tekoaikojen täsmällinen yhdenmukaisuus tai rikosnimikkeen muotoilu, vaan se, muodostavatko tapahtumat yhden tapahtumakulun.
Syytteen tarkistamisen merkitys
Korkeimman oikeuden mukaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 17 §:n mukaan syyttäjä saa tietyin edellytyksin tarkistaa syytettään oikeudenkäynnin aikana. Tämä mahdollisuus ei ole rajaton eikä syytettä voida laajentaa koskemaan kokonaan uutta tekoa. Mikäli myöhempi menettely ei olisi voinut tulla alkuperäisessä oikeudenkäynnissä arvioiduksi edes syytteen tarkistamisen kautta, sitä voidaan lähtökohtaisesti pitää myös oikeusvoiman näkökulmasta uutena tekona.
Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan hovioikeus käsittelee käräjäoikeuden ratkaisemaa asiaa muutoksenhaun rajoissa. Käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen tapahtunut menettely ei ole voinut kuulua ensimmäisen oikeudenkäynnin kohteeseen. Jos myöhemmän menettelyn katsottaisiin silti kuuluvan samaan rikokseen, hovioikeus joutuisi käytännössä arvioimaan sellaisiakin tapahtumia, joita käräjäoikeus ei ole koskaan käsitellyt. Korkein oikeus pitää tällaista lopputulosta ristiriitaisena suomalaisen rikosprosessin rakenteen kanssa.
Korkein oikeus nosti ratkaisussaan käräjäoikeuden tuomion antamisajankohdan ratkaisevaan asemaan. Sen mukaan käräjäoikeuden tuomion jälkeinen rikollisen toiminnan jatkuminen osoittaa lähtökohtaisesti uutta menettelyä. Kun henkilö jatkaa rikollista menettelyään tuomion jo saatuaan, kyse ei ole enää pelkästään aikaisemman toiminnan jatkumisesta, vaan myös uudesta päätöksestä jatkaa lainvastaista toimintaa. Tämä oikeuttaa näkemään myöhemmän menettelyn myös prosessuaalisesti uutena tekona.
Korkein oikeus antaa ratkaisussaan merkitystä myös moitteelle, jonka käräjäoikeuden tuomio sisältää. Tuomio tarkoittaa virallista päätöstä siitä, että tekijän menettely on ollut rikollista. Jos toiminta jatkuu tästä huolimatta, myöhemmän menettelyn voidaan katsoa perustuvan tekijän uuteen päätökseen. Perustelu muistuttaa osittain ratkaisussa KKO 2015:82 omaksuttua ajattelutapaa, jossa asevelvollisuudesta kieltäytymisen jatkumista arvioitiin uuden tahdonmuodostuksen näkökulmasta. Käsiteltävänä oleva ratkaisu kuitenkin täsmentää, ettei samaa periaatetta voida soveltaa kaikkiin jatkuviin rikoksiin samalla tavalla. Huumausaineen hallussapidon näkökulmasta korkein oikeus toteaa, ettei kyse ole kertaluonteisesta menettelystä, vaan päätöksenteko on ollut uutta ja erillistä eri tekojen välillä.
