Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (myöhemmin EIT) ratkaisu M.H. v. Finland koski Afganistanin kansalaisen palauttamista Kabuliin ja sitä, olisiko maasta poistaminen altistanut hänet Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklassa turvatun oikeuden elämään tai 3 artiklassa kielletyn epäinhimillisen tai halventavan kohtelun vastaiselle vaaralle. Kyse oli 16.6.2020 tehdystä tutkittavaksi ottamista koskevasta päätöksestä. EIT:n kolmen tuomarin komitea katsoi yksimielisesti, että valitus oli jätettävä tutkimatta. Päätös annettiin kirjallisesti tiedoksi 9.7.2020.1
Ratkaisun oikeudellinen merkitys liittyy ennen kaikkea kysymykseen siitä, miten palautusriskiä arvioidaan silloin, kun hakija on vedonnut haavoittuvaan asemaan, joka muodostuu useista erillisitä tekijöistä. Hakija vetosi perusteinaan muun muassa pitkään oleskeluunsa Afganistanin ulkopuolella, perhe- ja tukiverkoston puuttumiseen, hazarataustaan, mielenterveysongelmiin sekä nuoruudessaan kokemaansa seksuaaliseen väkivaltaan. Tuomioistuimen arvioitavana oli näin ollen se, muodostivatko yleinen turvallisuustilanne, humanitaariset olosuhteet ja hakijan yksilölliset olosuhteet yhdessä sellaisen todellisen vaaran, joka olisi estänyt hänen palauttamisensa Afganistaniin. Ratkaisun perusteella voidaan todeta, että ratkaisevaa harkinnassa on se, miten hakijan henkilökohtaiset olosuhteet vaikuttavat hänen mahdollisuuksiinsa selviytyä vastaanottavassa valtiossa ja millainen yhteys niillä on väitettyihin 2 tai 3 artiklan vastaisen kohtelun vaaraan.
Tapauksen tausta
Hakija M.H. oli vuonna 1997 syntynyt Afganistanin kansalainen ja etniseltä taustaltaan hazara. Hän oli muuttanut Afganistanista Iraniin viisivuotiaana. Hänen biologiset vanhempansa olivat kuolleet hänen ollessaan nuori, jonka jälkeen hän oli asunut sijaisvanhempiensa kanssa Iranissa. Sijaisäidin kuoltua ja sijaisisän saatua pakolaisaseman Yhdysvalloissa M.H. jäi Iraniin ilman huoltajaa. Hän kertoi joutuneensa alaikäisenä kahden miehen raiskaamaksi. Myöhemmin hän poistui Iranista ja haki Suomesta turvapaikkaa marraskuussa 2015.
Maahanmuuttovirasto hylkäsi ensimmäisen turvapaikkahakemuksen joulukuussa 2016 ja määräsi hakijan palautettavaksi Afganistaniin. Palautuksen yhteydessä olosuhteiden arviointi kohdistettiin Kabuliin, jonne hakijan katsottiin Afganistanin kansalaisena voivan laillisesti palata. Virasto katsoi, etteivät hänen henkilökohtaiset olosuhteensa poikenneet olennaisesti muiden Kabuliin palaavien tilanteesta. Hän oli nuori, työkykyinen mies ja puhui daria. Viranomaiset katsoivat myös, että Kabulissa oli saatavilla ainakin perustason terveydenhuoltoa ja lääkkeitä. Hakija valitti hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi valituksen helmikuussa 2018. Sen mukaan maatiedon perusteella ei voitu katsoa, että shiiamuslimeihin kuuluvat hazarat olisivat yleisesti vainon kohteena Kabulissa. Hakija valitti korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta peruutti valituksensa, minkä vuoksi asia raukesi.
Hakija teki tämän jälkeen kaksi uutta kansainvälistä suojelua koskevaa hakemusta. Toisessa hakemuksessa hän vetosi erityisesti psyykkiseen oireiluunsa, joka liittyi lapsuudessa koettuihin perheenjäsenten kuolemiin ja seksuaaliseen väkivaltaan. Menettelyn aikana hän toimitti psykiatrin lausunnon, jonka mukaan hänellä oli traumaperäinen stressihäiriö ja masennus. Hän sai masennus- ja psykoosilääkitystä, ja myöhemmin hänen arvioitiin tarvitsevan psykoterapiaa. Suomen viranomaiset katsoivat tästä huolimatta, etteivät hänen terveydentilansa ja hoidon tarpeensa estäneet palauttamista Afganistaniin.
Kolmannen hakemuksen yhteydessä hakija vetosi lisäksi siihen, että hänet oli hyväksytty ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään. Maahanmuuttovirasto katsoi, ettei tämä muuttanut kansainvälisen suojelun tarvetta koskevaa arviota, koska hyväksikäyttö oli tapahtunut vuosia aikaisemmin Iranissa eikä hänen katsottu olevan Afganistanissa erityisessä vaarassa joutua uudelleen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Hallinto-oikeus piti kolmatta hakemusta uusintahakemuksena, joka ei sisältänyt asian ratkaisemiseen vaikuttavia uusia perusteita.
Hakijan väitteet EIT:ssä
Hakijan mukaan hänen palauttamisensa Afganistaniin olisi rikkonut ihmisoikeussopimuksen 2 ja 3 artiklaa. Hän vetosi ensinnäkin Kabulin heikentyneeseen turvallisuustilanteeseen ja mielivaltaisen väkivallan aiheuttamaan vakavan haitan vaaraan. Toiseksi hän viittasi Kabulin yleisiin elinolosuhteisiin ja kansainvälisissä maatietolähteissä esitettyihin arvioihin. Kolmanneksi hän korosti, ettei hänellä ollut Kabulissa työtä, perhettä tai muuta tukiverkostoa ja että hän oli elänyt lähes koko elämänsä Iranissa. Neljänneksi hän vetosi psyykkiseen haavoittuvuuteensa, lapsuudessa kokemiinsa menetyksiin ja seksuaaliseen väkivaltaan sekä siihen, ettei hänellä olisi Afganistanissa tosiasiallista pääsyä riittävään hoitoon.
Lisäksi hakija vetosi siihen, ettei hänellä ollut käytettävissään tehokasta oikeussuojakeinoa ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa tarkoitetulla tavalla, koska maasta poistaminen olisi voitu panna täytäntöön ennen hallinto-oikeuden ratkaisua. Hän vetosi myös 14 ja 3 artikloihin ja katsoi joutuvansa eriarvoiseen asemaan suhteessa Afganistanin sisäisesti siirtymään joutuneisiin henkilöihin.
EIT:n oikeudellinen arviointi
EIT totesi, ettei hakijaa ollut vielä palautettu Afganistaniin. Tämän vuoksi palauttamisen aiheuttamaa riskiä oli arvioitava päätöksentekohetken tilanteen perusteella. Historialliset tapahtumat olivat merkityksellisiä vain siltä osin kuin ne valaisivat hakijan nykyistä tilannetta ja tulevaa riskiä. Lähtökohta on palautuskieltoasioissa keskeinen. Maasta poistamista koskevan päätöksen lainmukaisuutta ei arvioida yksinomaan sen aineiston perusteella, joka oli viranomaisten käytettävissä ensimmäisen turvapaikkahakemuksen ratkaisuhetkellä. Jos hakijaa ei ole palautettu, arvioinnin on perustuttava ajantasaiseen tietoon hänen terveydentilastaan, kohdemaansa turvallisuustilanteesta ja vastaanotto-olosuhteista.
EIT totesi myös, että sopimusvaltioilla on lähtökohtaisesti oikeus valvoa ulkomaalaisten maahantuloa, oleskelua ja maasta poistamista. Tästä toimivallasta huolimatta palauttaminen voi synnyttää valtion vastuun 3 artiklan nojalla, jos on esitetty olennaisia perusteita uskoa henkilön joutuvan kohdemaassa todelliseen vaaraan. Tällöin valtiolla on velvollisuus olla panematta palautusta täytäntöön.
Yleinen tilanne ei yksin estänyt palauttamista
EIT katsoi käytettävissä olleen maatiedon perusteella, ettei Afganistanin yleinen ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne ollut sellainen, että jokaisen henkilön palauttaminen maahan olisi sellaisenaan merkinnyt ihmisoikeussopimuksen loukkausta. Tuomioistuin ei myöskään pitänyt hazaroiden erityistä asemaa yksin riittävänä perusteena katsoa M.H:n palauttamisen olevan 3 artiklan vastaista. Ratkaisu edellytti tämän vuoksi hänen henkilökohtaisten olosuhteidensa tarkastelua.
Tältä osin ratkaisu erottaa toisistaan yleisen ja yksilöllisen vaaran. Poikkeuksellisen vakava aseellinen konflikti tai humanitaarinen kriisi voi joissakin tilanteissa tehdä palauttamisesta itsessään 3 artiklan vastaista. M.H:n tapauksessa EIT katsoi kuitenkin, ettei tämä korkea kynnys ylittynyt. Hakijan oli siten osoitettava, että juuri hänen tilanteeseensa liittyi sellaisia erityisiä riskitekijöitä, jotka altistivat hänet todelliselle vaaralle.
Näyttötaakka jakautui hakijan ja valtion välillä
EIT toisti vakiintuneen periaatteen, jonka mukaan hakijan on lähtökohtaisesti esitettävä näyttöä, jonka perusteella voidaan katsoa olevan olennaisia syitä uskoa palauttamisen johtavan 2 tai 3 artiklan vastaiseen vaaraan. Kun hakija esittää tällaista näyttöä, valtion tehtävänä on hälventää sitä koskevat epäilyt.
Periaate ei merkitse sitä, että kansainvälistä suojelua hakevan olisi todistettava tuleva ihmisoikeusloukkaus varmuudella. Kyse on tulevaisuuteen suuntautuvasta riskinarvioinnista, jossa täyttä varmuutta ei yleensä ole mahdollista saavuttaa. Hakijan tulee kuitenkin esittää riittävän konkreettinen ja yksilöllinen peruste riskille. Yleiset viittaukset turvattomuuteen, köyhyyteen tai palvelujen puutteisiin eivät välttämättä riitä, ellei niiden osoiteta vaikuttavan hakijaan erityisen vakavasti.
Haavoittuvuuden arviointi
Terveydentila ja hoidon saatavuus
Hakijan vahvin yksilölliseen tilanteeseen liittyvä peruste koski hänen mielenterveyttään. Hänellä oli todettu traumaperäinen stressihäiriö ja masennus, ja hän oli saanut lääkehoitoa. EIT hyväksyi kansallisten viranomaisten arvion siitä, etteivät sairaudet olleet niin vakavia, että ne olisivat estäneet palauttamisen. Tuomioistuin katsoi käytettävissä olleen maatiedon perusteella, että Kabulissa oli saatavilla perustason terveydenhuoltoa ja lääkkeitä.
Ratkaisussa terveydentilaa ei tarkasteltu vain diagnoosien perusteella. Merkitystä annettiin oireiden vakavuudelle, toimintakyvylle, hoidon välttämättömyydelle ja sille, oliko vastaanottavassa valtiossa saatavilla ainakin perustason hoitoa. Hakijan mielenterveysongelmat olivat todellisia, mutta EIT ei pitänyt niitä niin vakavina, että palauttaminen olisi merkinnyt 3 artiklassa tarkoitetun vähimmäisvakavuuden ylittävää kohtelua.
Aiempi seksuaalinen väkivalta
Hakija vetosi myös Iranissa alaikäisenä kokemaansa seksuaaliseen väkivaltaan. EIT:n mukaan tapahtuma oli vakava, mutta katsoi, ettei se osoittanut hänen olevan vaarassa joutua uudelleen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi Afganistanissa. Tapahtumasta oli kulunut useita vuosia ja se oli sattunut toisessa valtiossa. Ratkaisu osoittaa, että aiempi vaino, väkivalta tai hyväksikäyttö on merkityksellistä, mutta se ei automaattisesti osoita vastaavan vaaran jatkuvan toisessa maassa ja muuttuneissa olosuhteissa.
Ratkaisua voidaan arvioida myös kriittisesti. Seksuaalisen väkivallan vaikutukset eivät välttämättä vähene pelkästään ajan kulumisen seurauksena. Trauma voi heikentää toimintakykyä ja vaikuttaa ihmisen elämään monitahoisesti. EIT kuitenkin tarkasteli asiaa yhdessä hakijan terveydentilasta ja työkyvystä esitetyn näytön kanssa ja päätyi siihen, ettei kokonaisuus osoittanut erityisen vakavaa haavoittuvuutta.
Tukiverkoston puuttuminen ja kyky selviytyä Kabulissa
Hakija oli elänyt Afganistanissa vain varhaislapsuutensa eikä hänellä ollut siellä perhettä tai muuta sosiaalista verkostoa. EIT antoi kuitenkin merkitystä sille, että hän oli asunut Afganistanissa viisivuotiaaksi, tunsi paikallista kulttuuria ja puhui daria äidinkielenään. Lisäksi hänen katsottiin olevan terve, työkykyinen ja kykenevä elättämään itsensä. Tätä tuki se, että hän oli työskennellyt Suomessa kahdessa työpaikassa. EIT katsoi, ettei häntä voitu pitää erityisen haavoittuvana, vaikka hänellä ei ollut Kabulissa tukiverkostoa. Tukiverkoston puuttuminen ei ollut merkityksetön seikka, mutta se ei yksin riittänyt osoittamaan 3 artiklan tarkoittamaa vaaraa. EIT tarkasteli sitä yhdessä kielitaidon, kulttuurisen tuntemuksen, iän, sukupuolen, terveydentilan ja työkyvyn kanssa. Näiden yhteisvaikutus johti päätelmään, että hakijalla oli riittävät henkilökohtaiset valmiudet selviytyä Kabulissa.
Ratkaisun lopputulos
EIT päätyi siihen, ettei ollut perustelua uskoa hakijan palauttamisen Afganistaniin johtavan 2 tai 3 artiklan suojaamien oikeuden hyvään elämään ja kidutuksen kiellon vaarantumiseen. Valitus oli tältä osin perusteeton ja se jätettiin tutkimatta ihmisoikeussopimuksen 35 artiklan nojalla. Myös 13 ja 14 artiklaan perustuvat väitteet jätettiin tutkimatta, koska niitä ei ollut saatettu asianmukaisesti kansallisten viranomaisten ja tuomioistuinten arvioitaviksi.
Ratkaisun perusteella palauttamisriskin arviointi perustuu ajantasaisiin olosuhteisiin ja kokonaisarvioon. Toisekseen vaikea yleinen turvallisuus- tai humanitaarinen tilanne ei välttämättä riitä, ellei se ole poikkeuksellisen vakava tai ellei hakijan henkilökohtaisesta tilanteesta johdu muuta. M.H. v. Finland -ratkaisun voidaan osoittavan, että jokaisen riskitekijän vakavuus ja niiden yhteisvaikutus on osoitettava tapauskohtaisesti. Hakijan tapauksessa näin ei ollut.
Ratkaisun myöhempää soveltamista rajoittaa olennaisesti se, että EIT:n arvio perustui Afganistanin tilanteeseen vuonna 2020. Palautuskielto edellyttää aina uuden, täytäntöönpanohetkeen sidotun arvion tekemistä.